Piti tänä syksynä lukemani ihan tuttua kotosuomalaista kirjallisuutta, mieluiten raivaajahenkistä ja pellosta ponnistavaa. Luin Sally Salmisen Kristinan ja Mobergin Maahanmuuttajat, ja Linnan Pohjantähteä, sitä idyllistä alkupuolta jossa maailmanhistoria ei vielä vyörynyt tupiin ja tölleihin. Mutta sitten sattui kirjastossa käteen ihan outolintu, nigerialaissyntyisen Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat. Tunnustan, siinä se sattui käteen, kun hapuilin hyllystä mahdollisimman paksuja romaaneja. Kaukokaipuuta en ole aikoihin tuntenut, enkä erityistä tarvetta vieraiden kulttuurien pariin. Mutta kirjastossa tällainenkin on mahdollista; että sattuma johdattaa törmäyskurssille täysin tuntemattomaan.

Ifemelu ja Obinze, kaikkien rakastavaisten esikuva. Ne, jotka löysivät toisensa jo lapsina, joiden rakkauden piti kestää ja avioliiton olla tähtiin kirjoitettu. Rakastavaisten ero ja toistensa uudelleen löytäminen luo tarinalle kehyksen, jonka sisällä kirjailija pääsee kuvaamaan asioita, joista me pohjoisella pallonpuoliskolla elävät valkoihoiset emme taida tietää mitään.

Kuten ilmeisesti yleensä Afrikassa on tapana, kaikki kynnelle kykenevät nuoret lähtevät opiskelemaan ulkomaille. Nigeriasta lähdetään Englantiin ja  Yhdysvaltoihin, ja niin lähtevät Ifemelu ja Obinzekin, kumpikin taholleen. Vaikean alun jälkeen Ifemelu löytää paikkansa Amerikassa, ja perustaa rotutietoisen blogin. Mielestäni tämä blogi on kirjan kiinnostavinta antia.

Huomioiden sen, että kirja on julkaistu 2013, eli tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, näyttää  mustien ja valkoisten välinen kuilu hämmentävän ammottavalta. Ifemelu toki seurustelee valkoistenkin miesten kanssa, mutta ei se ihan ongelmatonta ole vaikka ystäväpiiri onkin liberaalin vapaamielistä. Törmäykset pinnan alla kiehuvaan rasismiin ovat  lähes päivittäisiä. Sen muoto vain on taitavasti naamioitu, ja amerikkalaiseen tapaan vaikeista asioista ei joko puhuta, tai niistä käytetään niin neutaaleja käsitteitä, että asia piiloutuu sen alle. Väkivaltaisiksi leimahtaville rotumellakoille löytyy tästä kirjasta aika monta perustetta.

Erityisen koskettavaa on seurata Obaman vaalitaistelua. Adichie kertoo, miksi minunkin alitajuntani ymmärsi pitää Obaman valintaa tärkeänä, vaikka en olisikaan osannut sitä tietoisesti perustella.

"Joka aamu Ifemelu tarkisti heti herättyään, että Obama oli hengissä. Että mitään skandaalia ei ollut syntynyt, että mitään ikävää ei ollut kaivettu esiin hänen menneisyydestään."

Mustan valitseminen presidentiksi kasvoi sittenkin merkitykseltään suuremmaksi kuin vielä ymmärrämme.

Ifemelu oppii huomaamaan asioita, joista hänen maanmiehensä ovat tottuneet vaikenemaan. Eräs sellainen on musta, käkkärä hiustyyppi. Suoristaminen ja valkaiseminen kuuluvat asiaan; niin tehdään koska valkoisten hiustyyppi on vallitseva. Aivan kuten on ihonvärinen laastari tai ihonväriset alusvaatteet. No, Ifemelu, ikuinen vastarannan kiiski, päättää siirtyä "luonnolliseen hiustyyppiin", ja lopettaa suoristusaineiden käyttämisen. Tukea tulee hyvin harvoilta. Maanmiehetkin nauravat sähäkälle afrolle.

Kun Ifemelu palaa Nigeriaan, kulttuurishokkia eivät suinkaan aiheuta sellaiset asiat kuin kotimaan räikeät elintasoerot,  ihmisten taikauskoisuus tai korruptiosta elävä hallinto vaan sama rasismi, jota vastaan hän taisteli Yhdysvalloissa.  Valkoisen kulttuurin ihannointi ruokkii omatekoista rasismia. Siihen liittyy piirre, että sitä evät tunnusta rasismiksi aina nekään, joihin se kohdistuu.

Palattuaan takaisin Nigeriaan nämä ulkomailla opiskelleet, ja sieltä vaikutteita saaneet kotiinpalaajat muodostavat maassa erikoisen joukon. Heiltä odotetaan maan kehittämistä ja uudistamista, ja toisaalta katsotaan karvaasti merentakaisten tapojen tuomista kotimaahan. Rikastuneiden kotiinpalaajien odotetaan huolehtivan laajasta suvustaan, mikä osaltaan ylläpitää korruptiota ja lahjontaa. Ifemelu ja Obinze ovat osa tätä eliittiä, halusivatpa tai eivät.

Ravintolassa: 

"Mies ei voi uskoa, että sinä todella haluat oikeita perunoita (ranskalaisten sijaan)", Obinze sanoi kuivasti. "Hänen mielestään oikeat perunat ovat vanhanaikaisia. Muista, että täällä eletään uuden keskiluokan maailmassa. Ei täällä ole vielä tultu vaurastumisen ensimmäisen syklin päähän, jotta voidaan palata alkuun ja alkaa vaatia maitoa suoraan lehmän utareesta."

Adichien romaanissa on niin paljon tärkeitä ja kiinnostavia teemoja, että jääköön nyt tarkemmin erittelemättä kirjan loppua himmentävä ja  latistavan tavanomainen rakkaustarina. Pitkästä aikaa voi sanoa, että tämä kirja todella opetti, ja  antoi jotain ihan uutta.