On ollut jo pitkään mielessä perustaa blogi, jossa voisin vähän purkaa päivän tapahtumia. Mitä olen omin silmin nähnyt, mitä kuullut kerrottavan. Melkein joka päivä törmään aiheisiin, joita olisi hyvä kirjata ylös. Miksikö olisi hyvä - en tiedä. Siksi vain...
Tänään taas mietin tämän blogin perustamista. Parin tunnin ajomatkalla oli hyvää aikaa vajota näihin mietteisiin. Aiheitakin tuntui olevan jo paljon varastossa. Mukavia, erikoisia, vaikeita, haikeita aiheita. Saisin kirjoittamalla jäsenneltyä sitä mitä ympärillä tapahtuu, voisin kirjoittamalla yrittää etsiä vastauksia kysymyksiin joita maailma on nykyisin niin täynnä.
Ja sitten avasin radion kuunnellakseni uutislähetyksen. Intiassa joukkoraiskattu 2- ja 5-vuotiaat tytöt. Melkein oksensin.
Ja mitä mietin minä? Ensimmäisenä, hätäisenä reaktiona tuli mieleen, etten halua enää ikinä kuulla tällaisia uutisia. Pidän radionkin kiinni, niin kuin olen pitänyt televisionkin jo yli 20 vuotta. Uppoudun omaan maailmaani, annan maailman mennä menojaan, kaivelen puutarhassani ja unohdan muun. Otan avuksi vaikka aikuisten värityskirjat, näyttävät sellaisenkin keksineen.
Tuli mieleen myös Breivik ja Isisin teloitusvideot. Kummastakaan en ole halunnut nähdä elävää kuvaa, vain kuullut radiosta tai lukenut lehdestä. Niitä voin kontrolloida jollain tapaa, ne eivät vyöry päälle mielikuvina, joita ei voi pysäyttää. Yritän suojella itseäni, koska maailma alkaa olla liian kova, liian paha, liian arvaamaton. Ja samalla kuitenkin tiedän, etten saisi vetäytyä, sulkea korviani, kieltäytyä tietämästä.
Kysynkin vain, mitä meille tapahtuu kun tällä tavalla joudumme kuulemaan asioista, jotka menevät käsityskykymme ulottumattomiin, mitä nämä uutiset tekevät lapsille ja nuorille, mitä tapahtuu kun turrumme, meitä ei enää kosketa se mikä kosketti viime kerralla, koska kaikkea vain tulee liikaa, joka kerta suurempina annoksia, aina raaempana, käsittämättömämpänä. Mitä maailmassa on tapahtumassa, mitä meille tapahtuu, mitä meistä tulee, mihin tämä kaikki päättyy? Joo. Ei mulla muuta.
Aloitan tämän blogin nyt näin, kesken kaiken, keskeneräisenä, ihan vain siksi että sen aika tuli juuri nyt, juuri tänään. Katsotaan sitten millaiseksi tämä muodostuu.
