tiistai, 8. joulukuu 2015

Kotiinpalaajat

Piti tänä syksynä lukemani ihan tuttua kotosuomalaista kirjallisuutta, mieluiten raivaajahenkistä ja pellosta ponnistavaa. Luin Sally Salmisen Kristinan ja Mobergin Maahanmuuttajat, ja Linnan Pohjantähteä, sitä idyllistä alkupuolta jossa maailmanhistoria ei vielä vyörynyt tupiin ja tölleihin. Mutta sitten sattui kirjastossa käteen ihan outolintu, nigerialaissyntyisen Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat. Tunnustan, siinä se sattui käteen, kun hapuilin hyllystä mahdollisimman paksuja romaaneja. Kaukokaipuuta en ole aikoihin tuntenut, enkä erityistä tarvetta vieraiden kulttuurien pariin. Mutta kirjastossa tällainenkin on mahdollista; että sattuma johdattaa törmäyskurssille täysin tuntemattomaan.

Ifemelu ja Obinze, kaikkien rakastavaisten esikuva. Ne, jotka löysivät toisensa jo lapsina, joiden rakkauden piti kestää ja avioliiton olla tähtiin kirjoitettu. Rakastavaisten ero ja toistensa uudelleen löytäminen luo tarinalle kehyksen, jonka sisällä kirjailija pääsee kuvaamaan asioita, joista me pohjoisella pallonpuoliskolla elävät valkoihoiset emme taida tietää mitään.

Kuten ilmeisesti yleensä Afrikassa on tapana, kaikki kynnelle kykenevät nuoret lähtevät opiskelemaan ulkomaille. Nigeriasta lähdetään Englantiin ja  Yhdysvaltoihin, ja niin lähtevät Ifemelu ja Obinzekin, kumpikin taholleen. Vaikean alun jälkeen Ifemelu löytää paikkansa Amerikassa, ja perustaa rotutietoisen blogin. Mielestäni tämä blogi on kirjan kiinnostavinta antia.

Huomioiden sen, että kirja on julkaistu 2013, eli tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, näyttää  mustien ja valkoisten välinen kuilu hämmentävän ammottavalta. Ifemelu toki seurustelee valkoistenkin miesten kanssa, mutta ei se ihan ongelmatonta ole vaikka ystäväpiiri onkin liberaalin vapaamielistä. Törmäykset pinnan alla kiehuvaan rasismiin ovat  lähes päivittäisiä. Sen muoto vain on taitavasti naamioitu, ja amerikkalaiseen tapaan vaikeista asioista ei joko puhuta, tai niistä käytetään niin neutaaleja käsitteitä, että asia piiloutuu sen alle. Väkivaltaisiksi leimahtaville rotumellakoille löytyy tästä kirjasta aika monta perustetta.

Erityisen koskettavaa on seurata Obaman vaalitaistelua. Adichie kertoo, miksi minunkin alitajuntani ymmärsi pitää Obaman valintaa tärkeänä, vaikka en olisikaan osannut sitä tietoisesti perustella.

"Joka aamu Ifemelu tarkisti heti herättyään, että Obama oli hengissä. Että mitään skandaalia ei ollut syntynyt, että mitään ikävää ei ollut kaivettu esiin hänen menneisyydestään."

Mustan valitseminen presidentiksi kasvoi sittenkin merkitykseltään suuremmaksi kuin vielä ymmärrämme.

Ifemelu oppii huomaamaan asioita, joista hänen maanmiehensä ovat tottuneet vaikenemaan. Eräs sellainen on musta, käkkärä hiustyyppi. Suoristaminen ja valkaiseminen kuuluvat asiaan; niin tehdään koska valkoisten hiustyyppi on vallitseva. Aivan kuten on ihonvärinen laastari tai ihonväriset alusvaatteet. No, Ifemelu, ikuinen vastarannan kiiski, päättää siirtyä "luonnolliseen hiustyyppiin", ja lopettaa suoristusaineiden käyttämisen. Tukea tulee hyvin harvoilta. Maanmiehetkin nauravat sähäkälle afrolle.

Kun Ifemelu palaa Nigeriaan, kulttuurishokkia eivät suinkaan aiheuta sellaiset asiat kuin kotimaan räikeät elintasoerot,  ihmisten taikauskoisuus tai korruptiosta elävä hallinto vaan sama rasismi, jota vastaan hän taisteli Yhdysvalloissa.  Valkoisen kulttuurin ihannointi ruokkii omatekoista rasismia. Siihen liittyy piirre, että sitä evät tunnusta rasismiksi aina nekään, joihin se kohdistuu.

Palattuaan takaisin Nigeriaan nämä ulkomailla opiskelleet, ja sieltä vaikutteita saaneet kotiinpalaajat muodostavat maassa erikoisen joukon. Heiltä odotetaan maan kehittämistä ja uudistamista, ja toisaalta katsotaan karvaasti merentakaisten tapojen tuomista kotimaahan. Rikastuneiden kotiinpalaajien odotetaan huolehtivan laajasta suvustaan, mikä osaltaan ylläpitää korruptiota ja lahjontaa. Ifemelu ja Obinze ovat osa tätä eliittiä, halusivatpa tai eivät.

Ravintolassa: 

"Mies ei voi uskoa, että sinä todella haluat oikeita perunoita (ranskalaisten sijaan)", Obinze sanoi kuivasti. "Hänen mielestään oikeat perunat ovat vanhanaikaisia. Muista, että täällä eletään uuden keskiluokan maailmassa. Ei täällä ole vielä tultu vaurastumisen ensimmäisen syklin päähän, jotta voidaan palata alkuun ja alkaa vaatia maitoa suoraan lehmän utareesta."

Adichien romaanissa on niin paljon tärkeitä ja kiinnostavia teemoja, että jääköön nyt tarkemmin erittelemättä kirjan loppua himmentävä ja  latistavan tavanomainen rakkaustarina. Pitkästä aikaa voi sanoa, että tämä kirja todella opetti, ja  antoi jotain ihan uutta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 28. lokakuu 2015

Ahtaalla ollaan

Olin jo jättää kommentoimatta pientä uutista muutaman päivän takaa: Tanssin talon edustaja perusteli tanssitaiteen olemassaolon oikeutusta sillä, että se edistää kansanterveyttä ja siten osaltaan pienentää terveydenhuollon kuluja. Mutta sitten ajattelin, että ahtaalle on tuokin taiteilija ajettu. Mitäpä enempiä nälvimään.

Tänään  Docventuresissa haastateltu tutkija lipsautti, että myötätunnon opettaminen työyhteisöissä lisäisi työntekijöiden hyvinvoinnin lisäksi myös tuottavuutta. Jotenkin taas niin kuvaavaa.

Aika täydellisesti on meillä taloudelliset arvot  ja rahan mahti läpäissyt kaiken ajattelun.

 

 

 

maanantai, 26. lokakuu 2015

Maastamuuttajat

Luen seitsenosaista tarinaa ruotsalaisista Amerikkaan muuttaneista talonpojista. Tapahtumat sijoittuvat 1850-luvun puoliväliin. Menossa on jo kuudes osa, ja yritän hidatella ja pitkittää lukemista. En haluaisi luopua vielä Karl Oskarin ja Kristinan tarinan seuraamisesta. En haluaisi aloittaa viimeistä osaa vielä, ja silti haluaisin.

Olen viime aikoina onnistunut löytämään paksuja romaaneja, joiden tarinoihin voi upota päiväkausiksi. Sellaisia, joissa voi viipyä ja joihin voi kadota. Vilhelm Mobergin romaanissa tehdään matkaa hitaasti. Jo hevoskyyti kotoa amerikanlaivalle kestää yhden kirjan verran. Hitaasti etenevän matkan aikana matkalaiset ehtivät kerrata lähtönsä syitä toisilleen ja itselleen. Laivamatka Atlantin yli kestää kuukausia, ja aikaa kulutetaan menneitä miettien ja tulevaisuutta arvaillen.

Jokaisella lähtijällä on omat syynsä jättää kotimaa. Karl Oskar  näkee, että ylikansoitettu ja herranpelkoinen Ruotsi ei pysty elättämään hänen perhettään. Kun vanhin lapsi kuolee nälkään, epäsuorasti tosin, Karl Oskar tekee lähtöpäätöksen, ja saa muutamia pitäjäläisiä mukaansa. Raskas matka kohti uutta elämää alkaa.

Tässä kuudennessa osassa maanraivaajien elämä on jo asettunut uomiinsa. Uusi kotimaa alkaa tulla tutuksi. Raskas työ vanhentaa Karl Oskarin ja Kristinan ennenaikaisesti, mutta työ myös kantaa hedelmää. Aineellisesti olot muuttuvat koko ajan paremmiksi. Vaikkei tunnustakaan asiaa miehelleen, Kristina ei silti sopeudu. Tuona aikana ei pidetty kannattawaisena opettaa tyttölapsille kirjoitustaitoa, joten nyt aikuisena on yhteydenpito entiseen kotimaahan aviomiehen  kirjeiden varassa. Kristina ei myöskään opi uutta kieltä. Hän on mykkä, kuuro ja kirjoitustaidoton, ja pakotettu synnyttämään lapsia kunnes ei enää kestä.

Kuudes osa on kohta lopussa. Pohjois-Amerikan raju luonto on näyttänyt voimansa Karl Oskarille ja Kristinalle jo monta kertaa, ja jokaisen vastoinkäymisen jälkeen he ankkuroivat itsensä vahvemmin uuteen kotimaahansa. Uudisasukkaita saapuu joka vuosi lisää, ja ruotsalaissiirtolaisten yhteisö laajenee. On perustettava koulu, seurakunta, kauppa, hautausmaa, luotava yhteisölle pelisäännöt.

En osaa arvata mitä seitsemännessä osassa tapahtuu. Luonto on näyttänyt voimansa jo monta kertaa, ehkä se vielä tuhoaa erämaahan tunkeutuneiden unelmat. Ehkä intiaanit päättävät ryhtyä vastarintaan ja valtaavat maansa takaisin. Montako lasta Kristina jaksaa vielä kantaa, pystyykö Karl Oskar ruokkimaan perheensä, onnistuvatko rahanväärentäjät huijaamaan siirtolaiset puille paljaille? Vai voisiko tämä päättyä jotenkin onnellisesti?

tiistai, 20. lokakuu 2015

Materialisti

Juteltiin tuossa taannoin englanninkielisen ystäväni kanssa. Yritin hänelle kuvailla naapuriani, jonka elämä tuntuu täyttyvän ostamisesta ja tavaran hankkimisesta. Materialistic, tuttavani päätteli, ja sitä sanaahan minäkin olin etsiskellyt puheessani. Eikä kai ihme ettei sanavarastoni sitä enää tuntenut, eihän sitä kukaan enää missään käytäkään.

sunnuntai, 18. lokakuu 2015

Rosa kertoo sen meille

rosaliksom.jpg

Rosa Liksom ottaa fiksun kannan maahanmuuttokysymykseen. Turvapaikanhakijat ovatkin ratkaisu Suomen kestävyysvajeeseen! Luova ihminen kun on, hän näkee heti yhteyden kahden päivänpolttavan kysymyksen välillä.

Meitä suomalaisiahan on jatkuvasti syyllistetty siitä, että elämme liian pitkään ja liian terveinä, emmekä viitsi antaa työelämään sitä ihan viimeistä pisaraa voimistamme. Eikö nyt siis ole aivan luonnollista löytää ratkaisu nuorten,  valmiiksikoulutettujen ihmisten maahanmuutosta? Hyvä, Rosa! Emmehän me mitään muuta ole viime vuodet toivoneetkaan, kuin lisää eläkkeiden maksajia.

Vähän kyllä silti karvastelee, että jälleen kerran meidän on etsittävä taloudellista hyötynäkökulmaa asiaan, jonka perusteeksi pitäisi riittää pelkkä lähimmäisenrakkaus ja oikeudenmukaisuus. Vieläköhän joskus palaavat ne ajat, että meillä on varaa perustella mielipiteitämme muullakin kuin rahalla?